Julkaisu 18.6.2026
Olen Leena, syntynyt pieneen maaseutukylään tilalle, jossa luonto ei ole erillinen asia, vaan osa jokapäiväistä elämää. Ensimmäiset muistoni eivät liittyneet leluihin tai televisioon, vaan metsän tuoksuun sateen jälkeen, aamukasteeseen niityllä ja siihen, kuinka västäräkki rakensi pesäänsä navetan räystään alle.
Vanhempani eivät puhuneet luonnonsuojelusta suurin sanoin. He tekivät sitä joka päivä. Tilalla hoidettiin vanhaa hakamaata, jossa laiduntavat eläimet pitivät maiseman avoimena. Joka kesä niitettiin pieniä niittyjä, jotta harvinaiset kukat saisivat tilaa kasvaa. Metsissä säästettiin vanhoja haapoja, tehtiin tekopökkelöitä, jätettiin lahopuuta, suojeltiin purojen reunametsiä ja pidettiin huolta siitä, että metsissä oli tilaa sekä ihmisille että luonnolle.
Opin jo lapsena tunnistamaan käenpiian äänen, tikankolot, liito-oravan papanoita ja vanhan metsän tuoksun. Tiesin, että lahonnut puu ei ollut roskaa vaan koti tuhansille eliöille. Tiesin, että perinnebiotooppi ei ollut vain vaikea sana, vaan paikka, jossa eli enemmän kasveja ja hyönteisiä kuin monessa metsässä yhteensä.
Kun muut lapset haaveilivat urheilijan tai artistin urasta, minä haaveilin metsistä. Mitä enemmän opin luonnosta, sitä enemmän rakastin sitä. Siksi oli luonnollista, että hain opiskelemaan metsäalalle.
Opinnot olivat minulle innostavaa aikaa. Uppouduin ekologian, kasvilajiston, luonnonhoidon, vesiensuojelun ja monimuotoisuuden maailmaan. Opettelin tunnistamaan satoja kasvilajeja, ymmärtämään metsien ekologiaa ja lukemaan maisemaa kuin kirjaa. Samalla opin metsien kasvun lainalaisuudet. Opin, miksi mänty menestyy kuivalla kankaalla, miksi kuusi viihtyy tuoreessa maassa ja miksi koivu valtaa häiriöalueita. Opin, miten metsää voidaan kasvattaa niin, että se tuottaa puuta, sitoo hiiltä, suojaa vesistöjä ja tarjoaa elinympäristöjä lukemattomille lajeille.
Unelmien työ alkoi
Valmistumisen jälkeen työllistyin metsäneuvojaksi. Työ tuntui unelmalta. Joka päivä sain kulkea metsissä etsimässä arvokkaita elinympäristöjä, suunnittelemassa vesiensuojelua, jättämässä säästöpuuryhmiä, suojelemassa puroja, turvaamassa lahopuuta ja neuvomassa metsänomistajia luonnonhoidossa. Moni metsänomistaja yllättyi, kuinka innokkaasti puhuin luonnosta.
Minulle se ei ollut työtehtävä. Se oli osa minua. Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Halusin kertoa työstäni muille ja samalla havahduin metsäkeskustelujen rumaan maailmaan. Sosiaalisessa mediassa aloin nähdä kirjoituksia, joissa metsäammattilaisia kutsuttiin luonnon raiskaajiksi, tappajiksi, murhaajiksi ja tuhoajiksi. Metsäuutisista en tunnistanut työtäni.
Luin tekstejä epäuskoisena. Kuka niissä kuvattu ihminen oikein oli? En ainakaan minä. Ei nainen, joka oli viettänyt lapsuutensa niityillä, rantakivikoilla ja metsissä. Ei ihminen, joka oli käyttänyt vuosia elämästään oppiakseen suojelemaan luontoa paremmin. Ei ammattilainen, joka joka päivä etsi keinoja lisätä monimuotoisuutta metsissä.
Tunsin surua. Ahdistusta. Mutta vielä enemmän tunsin hämmennystä. Kuinka minun elämäni suurin rakkaus oli julkisessa keskustelussa muuttunut vihaksi? Kuinka ihminen, joka oli omistanut uransa luonnolle, voitiin kuvata luonnon vihollisena?
Yritin kertoa itsestäni
Päätin kertoa oman tarinani. Aloin kirjoittamaan sosiaaliseen mediaan metsistä, luonnonhoidosta ja omasta työstäni. Kerroin säästöpuista, lahopuusta, puroista, metsälain erityisen tärkeistä elinympäristöistä ja vesiensuojelusta. Kerroin metsäammattilaisista ja metsänomistajista, jotka tekivät vapaaehtoisesti luonnon hyväksi enemmän kuin kukaan heiltä vaati.
Mutta vastaanotto ei ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Osa ihmisistä kuunteli. Moni ei. Kokemukseni leimattiin propagandaksi. Ammattitaitoani vähäteltiin. Havaintojani kutsuttiin valheiksi. Ja lopulta keskustelu päättyi usein samaan syytökseen: “Metsäammattilaiset vihaavat luontoa.” Syytökset ahdistivat mieltäni ja saivat minut surulliseksi. Pohdin, miksi kertoa elämästäni, arvoistani, minusta, kun aina joku muu kertoo minusta päinvastaista.
Eräänä päivänä sain kutsun esimieheni, aluepäällikkö Mikko Niemisen, työhuoneeseen. Mikko oli ystävällinen. Keskustelu oli asiallinen. Hän kertoi ymmärtävänsä turhautumiseni. Mutta samalla hän muistutti työnantajan näkökulmasta. Sosiaalinen media oli Mikon mukaan arvaamaton paikka.
Jokainen kirjoitus voitiin tulkita organisaation kannaksi. Jokainen kommentti voitiin irrottaa asiayhteydestään. Mikko pyysi minua harkitsemaan, olisiko parempi pysyä poissa julkisista väittelyistä. Jos haluaisin osallistua keskusteluun, minun tulisi noudattaa organisaation viestintäohjeita. Toisin sanoen minun tulisi viestiä organisaation äänellä, ei omallani.
Ymmärsin perustelut. Mutta kotiin ajaessani mietin, kuinka erikoiselta maailma tuntui. Sosiaalisessa mediassa äänekkäimmät mielipiteet saivat usein suurimman näkyvyyden. Monimutkaiset asiat typistyivät iskulauseiksi. Ihmisistä tuli symboleita. Ja symboleita oli helpompi vihata kuin oikeita ihmisiä.
Alistuin olemaan hiljaa
Sinä iltana istuin vanhan kuusikon reunassa. Samanlaisessa metsässä kuin lapsena. Aurinko laski puiden taakse. Palokärki huusi kauempana. Tuuli kulki latvoissa. Mietin pitkään kysymystä, johon en ollut löytänyt vastausta. Kuka oikeastaan määrittää minut? Sosiaalisen median tuntematon kommentoija? Otsikkoa hakeva aktivisti? Vai vuosikymmenten aikana rakentunut elämä, jonka keskiössä oli ollut rakkaus luontoon?
Lopulta vastaus tuntui yksinkertaiselta. Tiesin itse, miksi olin valinnut tämän työn. Tiesin, mitä olin oppinut. Tiesin, mitä tein joka päivä metsissä. Eikä yksikään huuto muuttanut sitä. Metsä ei tuntenut somekeskusteluja. Se vastasi vain tekoihin. Ja juuri niiden perusteella halusin tulla arvioiduksi.
Alistuin musertavalta tuntuvan maailman paineessa. Päätin suojella itseäni ja lopettaa metsäkeskusteluiden seuraamisen tietoisena siitä, että ilman kaltaisiani kuva metsäammattilaisista pysyy jonkun muun luomana. Siitä huolimatta en halunnut olla osa sitä maailmaa – vaikka tiedostin olevani osa sitä joka tapauksessa.
Nimet on muutettu henkilön suojaamiseksi
Kirjoitus on saanut inspiraation Tuulikki Hallan väitöskirjasta, jossa hän tutki metsäammattilaisten metsäsuhdetta. Tutkimus löytyy osoitteesta https://www.uef.fi/fi/artikkeli/ytm-metsatalousinsinoori-tuulikki-halla-vaitos-1262026-ammatillisten-metsamerkitysten-tunnistaminen.
Kirjoitus kertoo yhden ihmisen tarinan, joka kuvastaa metsäammattilaisten tilannetta tämän päivän metsäuutisoinnissa ja metsäkeskustelussa. Taloustutkimuksen tekemässä kyselytutkimuksessa 2025 (Suuri metsäammattilaiskysely) paljastui, että jopa 93 % metsäammattilaisista on tyytymättömiä nykyiseen metsäkeskusteluun ja metsäuutisointiin. Tulokset löytyvät kokonaisuudessaan osoitteesta https://www.mmsaatio.fi/media/2025-suuri-metsaammattilaistutkimus/tulosraportti-suuri-metsaammattilaistutkimus-metsat-ja-media-2025.pdf