Artikkeli 24.9.2026
Suomen hallitus hyväksyi vanhojen metsien kriteerit, joiden mukaan varmistetaan vanhojen metsien säilyminen Suomessa. Päätökseen tyytymättömät lobbaavat nyt uusia kriteereitä EU:n lainsäädäntöön Jyväskylän yliopiston professori Mikko Mönkkösen johdolla. Metsäammattilaisten mielestä katse tulisi suunnata nykymetsätalouden vaikutuksiin.
Suomalainen metsätalous on viime vuosikymmeninä muuttunut voimakkaasti luonnonhoitoa korostavaan suuntaan. Hakkuissa jätetään pysyviä säästöpuita, kuollutta puuta säästetään, tekopökkelöitä tehdään, sekapuustoisuutta ylläpidetään ja monimuotoisuudelle arvokkaita vanhoja puita jätetään kasvamaan. PEFC-kriteereissä hakkuissa jätetään keskimäärin vähintään 10 elävää säästöpuuta ja 10 kuollutta puuta hehtaarille, ja jos lahopuuta ei ole riittävästi, tehdään tekopökkelöitä. Säästöpuiden tarkoitus on nimenomaan kasvaa vanhoiksi, kuolla ja lahota metsään.
Samaan aikaan kansainvälinen tutkijaryhmä on ehdottanut Pohjois-Euroopan vanhojen metsien tunnistamiseen uusia operatiivisia kriteerejä. Ehdotuksessa vanhan metsän tunnistamiseen käytetään muun muassa lahopuun osuutta, vanhojen puiden määrää sekä metsän rakenteellista vaihtelua. Tutkijat ehdottavat esimerkiksi vähintään 5 prosentin lahopuuosuutta ja vähintään 20 vanhaa puuta hehtaarille osaksi tunnistamisjärjestelmää. He itse korostavat, etteivät nämä rajat ole täydellisiä biologisia totuuksia, vaan käytännön kynnysarvoja, joihin liittyy myös virheluokitusten mahdollisuus.
Tässä syntyy pitkällä aikavälillä kiinnostava ristiriita. Jos suomalaisessa talousmetsässä jatketaan nykyistä luonnonhoitoa 100–200 vuotta, metsiin kertyy juuri niitä rakennepiirteitä, joita vanhan metsän kriteerit mittaavat. Ensimmäisen hakkuun säästöpuut vanhenevat, osa kuolee ja muuttuu järeäksi lahopuuksi. Seuraavissa hakkuissa jätetään uusia säästöpuita. Vuosikymmenten mittaan metsään muodostuu useita puusukupolvia, vanhoja yksilöitä, lahopuujatkumoita, kolopuita ja muita mikrohabitaatteja.
Toisin sanoen hyvin toteutettu nykymetsätalous voi ajan myötä tehdä talousmetsästä rakenteellisesti yhä enemmän vanhan metsän kaltaisen.
Tämä olisi luonnonhoidon näkökulmasta onnistuminen. Ongelma syntyy vasta, jos samoista rakennepiirteistä tulee myöhemmin puunhankinnan poissulkukriteereitä, kuten FSC -sertifikaatin HCV -alueet.
Tutkimusartikkelin tekijät ehdottavat kriteereille käyttöä myös puun ja puupohjaisten tuotteiden vastuullisuusarvioinnissa. Jos puunostajat alkavat käyttää niitä sitovina hankintaehtoina, voi syntyä niin sanotun harmaan suojelun riski: metsä ei ole lain nojalla suojeltu eikä maanomistajalle makseta suojelukorvausta, mutta puu ei käytännössä enää kelpaa markkinoille.
Silloin syntyy vakava kannustinongelma. Metsänomistajalle on vuosia sanottu: jätä enemmän säästöpuita, säilytä lahopuut, säästä vanhat ja järeät yksilöt ja lisää metsän rakenteellista monimuotoisuutta. Jos nämä samat toimet myöhemmin nostavat riskin sille, ettei puuta enää osteta, luonnonhoidon viesti kääntyy itseään vastaan.
Pahimmillaan rationaalinen maanomistaja voisi alkaa vältellä vapaaehtoisia lisätoimia, jotta metsä ei tulevaisuudessa ylittäisi ulkopuolisesti määriteltyjä kynnysarvoja. Siksi vanhan metsän kriteerejä ei pitäisi arvioida vain ekologisena tunnistusmenetelmänä. Niistä tarvitaan myös pitkän aikavälin vaikutusarvio talousmetsiin, puumarkkinoihin ja maanomistajien kannustimiin.
Jos luonnonhoidon onnistuminen alkaa kasvattaa omaisuuden käytön rajoitusriskiä, järjestelmä voi alkaa heikentää juuri sitä vapaaehtoista luonnonhoitoa, jota sillä halutaan edistää.
Keskeinen kysymys kuuluu: palkitaanko maanomistajaa siitä, että talousmetsään syntyy enemmän vanhan metsän rakennepiirteitä – vai syntyykö onnistumisesta uusi riski metsän käytölle?